Elä päivä kerrallaan, mutta fiilistele myös tulevaisuutta

Tänään hoidan Kanadan harjoitteluun ja matkaan liittyviä asioita. Oon pääosin tehnyt kaiken tarvittavan, mutta välillä tuntuu siltä, etten oo muistanut täyttää jokaista tarvittavaa dokumenttia. Se tuntuu stressaavalta. Vaikka matkaan lähteminen on hyvällä tavalla jännittävää, siihen liittyy myös paljon valmistelua ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle asettautumista. Se on itselle tuttua, mutta uudet asiat jännittävät silti. Oon huomannut, että tietynasteinen jännitys kuitenkin valmistaa hyvällä tavalla tulevaan, joten se on tervetullut matkakumppani. Mun ja jännityksen yhteiselo on sujunut melko hyvin, joten uskon sen toimivan ilman ylitsepääsemättömiä ristiriitoja tulevaisuudessakin. Jos niitä tulee (elämästähän ei koskaan täysin tiedä), nekin on varmaan selvitettävissä.

IMG_3901.JPG

Kaiken tämän keskellä haluan kuitenkin pysähtyä ja nauttia tulevasta. Fiilistellä kaikkea sitä, mitä mahdollisesti tulen kokemaan. Oon suurin piirtein sitä mieltä, että elämästä kannattaa nauttia päivä kerrallaan. Tämä sanonta pätee erityisesti silloin, jos on kova murehtimaan tulevaisuudesta. Teen sitä itse välillä liikaa. Oon kuitenkin iloinen siitä, että omaan myös tulevaisuuden fiilistelyn taidon. Se on myös tärkeää. Vaikeina hetkinä on esimerkiksi ihanaa fiilistellä mahdollisesti hyviä ja ihania tulevaisuuden aikoja. Se luo epätoivoisen tilanteen keskelle toivoa. Ei siis kannata väheksyä tulevaisuuden fiilistelyä, eikä haaveilua. Haaveet ja unelmat antavat voimaa. Näin ainakin sanotaan ja itsekin oon sen sillä tavalla kokenut.

IMG_3813

Kuva taitaa olla Villen nappaama.

Koitan tulevaisuudessa kirjoitella lisää Kanadan fiiliksistä. Matkalle valmistautuminen on tärkeä osa sitä, vaikka todennäköisesti The Best Is Yet To Come. Nyt uppoudun dokumenttien sekasortoon ja koitan siinä ohessa fiilistellä 2013 vuoden Kanadan lomamatkaa. Siitä reissusta on muutama kuva tässäkin postauksessa mukana.

 

Toivon teille toivoa epätoivon keskelle, hetkessä elämistä ja tulevaisuuden fiilistelemistä!

 

Love, Jenna

 

 

 

Mainokset

Kuka ottaa avoimesti vastaan?

Kiinnitin huomiota alkuviikolla julkaistuun Rädyn kolumniin, jossa toisilleen tuntemattomia ihmisiä pyydettiin esittäytymään toisilleen ilman, että he kertovat omasta ammatistaan tai asemastaan. Keskiöön nousivat tiedot siitä, millaiset asiat olivat itselle tärkeitä, mitkä asiat herättävät toivoa, mitkä pelottavat ja millaisia ihmisiä ihaillaan. Nämä ovat sellaisia kysymyksiä, joita käsitellään paljon lasten kanssa. Oivalsin kyseisen kolumnin myötä, että kun esittäydyn pienelle lapselle, häntä ei yleensä kiinnosta, mikä minun ammattini tai asemani on. Häntä saattaa kiinnostaa asuinpaikkani, kissani ikä, lempiruokani ja se, miten opin soittamaan kanteletta. Herkistyin eilen, kun eräs lapsi sanoi musiikkituokion päätteeksi, että olet ihana, kun annoit meidän kokeilla sinun kantelettasi. Koin, että hän oli omalla kauniilla lapsen tavallaan huomannut, että kantele oli tärkeä minulle ja arvosti sitä, kun halusin jakaa heille kokemuksen siitä, millaista on soittaa itselle tärkeää instumenttia.

IMG_6570

Lapsi haluaa myös itse kertoa hänelle tärkeistä ja toivoa tuottavista asioista, pelottavista jutuista ja omasta isästä, tädistä tai ystävästä, joka antaa hänelle aikaa ja ottaa syliin, kun pelottaa. Lapsi huomaa, kuka kuuntelee, kuka ottaa avoimesti vastaan ja hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on. Toivon, että voisimme ottaa enemmän mallia lapsen avoimesta tavasta kohdata maailmaa, ja keskittyä hienon aseman tai ammatin sijaan siihen, mikä meille itsellemme on erityisen tärkeää. Koska tämän kysymyksen avulla voimme todennäköisesti löytää myös sen ammatin, joka tuo esiin sitä, mikä juuri meille on tärkeää.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

<3: lla Jenna

Sinisilmäinen taapero ja hymyilevä kaupan kassa

Kävelen huoneeseen, jossa istuu pieni sinisilmäinen taapero. Hän heiluttaa melkein itsensä kokoista nallea ja yrittää viestittää mulle jotain. En valitettavasti ymmärrä sanaakaan, koska sanoja ei ole. Mutta vaikkei ole sanoja, on jotain muuta. On hymy, avoin syli ja eleet. Istahdan lämpöiselle matolle. Lapsi hymyilee ja tuo nallen mulle. Tämän jälkeen lapsi tuo palapelin palan, kynän ja auton. Auto lähtee laskemaan rallia mun kättä pitkin. Lapsi nauraa. Lopuksi hän väsyy ja istuu syliin. Tämän jälkeen katsomme toisiamme hymyillen ja istumme hetken yhdessä lämpöisellä matolla.

Taaperorikkaan päivän jälkeen menen kauppaan läheiseen K-markettiin. Käyn siellä punatukkaisen myyjän vuoksi. Hänellä on kiva hymy ja ystävälliset eleet. Ne piristävät kuormittunutta arkea ja väsynyttä päivää. Punatukkaisen myyjän tervehdys lisää uskoa lempeään hyväntahtoisuuteen. Samalla se on lisännyt toivoa siitä, että jo pienellä kohtaamisella voi vaikuttaa ihmisen useampaan päivään myönteisesti. Saatan iloita punatukkaisen myyjän kohtaamisesta kaksi seuraavaa päivää. Tällaisia hetkiä voi tapahtua missä vaan. Päiväkodissa, kaupassa, koirapuistossa tai koulussa.

Olen koulun penkillä istuessani pohtinut useaan otteeseen kohtaamisen merkitystä. Millaista on aito kohtaaminen? Onko sille olemassa mitään selkeää määritelmää? Täytyy myöntää, etten itse edes kovin paljoa pidä rajatuista määritelmistä. Ne osoittavat suuntaa, mutta eivät aina anna tilaa moniulotteisille tilanteille. Siihen johtopäätökseen olen kuitenkin itse tullut, että kohtaamisen kannalta läsnäolo on merkittävää. Kuuntelet, puhut tai et, läsnäolo osoittaa sen, että olet kiinnostunut toisesta.

Pruukin (2016) mukaan kuunteleminen ja läsnäolo näyttäytyvät erityisesti ruumillisten ja kehollisten toimintojen kautta. Kiinnostuminen näkyy ihmisestä. Monelle on tärkeää nähdä toisen ihmisen kasvot ja silmät. Kokemus siitä, että tulee huomioiduksi, on myös erittäin tärkeä. Tämä on ehkä itselle se kaikkein tärkein. Kun astun kassajonoon, ja joku katsoo minua silmiin ja hymyilee, koen tulevani kokonaisvaltaisesti huomioiduksi. Siihen ei tarvita edes sanoja. Pelkkä läsnäolo riittää. Ehkä tämä riittää myös sille pienelle sinisilmäiselle taaperolle, joka ilahtuu suunnattomasti siitä, että vastaanotan hänen nallensa ja autonsa.

7516797216_IMG_2884.JPG

Toivon teidän kevääseen paljon lämpöistä läsnäoloa!

Love, Jenna

Fiiliskirjasto

Blogi toimii varmaan monelle päiväkirjana tai ainakin tietynlaisena terapiavälineenä. Huomasin omaa blogia lukiessani, että tästä on selkeästi tullut mulle jonkinlainen fiiliskirjasto. Olen kirjoittanut tänne lähinnä silloin, kun siihen on löytynyt aikaa, enkä ole ollut itsekriittisellä tuulella. En viitsi kirjoittaa, ellen todella koe, että minulla on jotain tärkeää sanottavaa. Tämä sama asetelma toistuu oppitunneilla. Mulla saattaa olla ajatus mielessä, mutten viitsi sanoa sitä ääneen koko ryhmän edessä, koska se ei ehkä kuitenkaan ole tarpeeksi tärkeä. Ehkä näitä toimintamalleja voisi hieman muuttaa.

Tällä hetkellä minun kuuluisi tehdä kaikkea muuta kuin kirjoittaa blogia. Monet deadlinet kolkuttavat päässä, huominen toimintatuokion suunnittelu vaatii järjestelyjä ja tulevan laulukeikan ohjelmisto on harjoittelematta. Päätin kuitenkin yllättää itseni ja napata pienen ajan omien kokemusten fiilistelyyn. Saksan ja Englannin jakson myötä oivalsin syvemmin, kuinka tärkeää on välillä pysähtyä kuuntelemaan omia ajatuksia ja purkaa niitä.

Olen kaivannut tänä syksynä enemmän omaa aikaa. Merkkasin syksyn alkupuolella itselleni kalenteriin Jennan päivän. Se oli hyvä päivä, mutta sellaisia ei enää sen jälkeen ole ollut. Ehkä niitä pitäisi merkata kalenteriin useammin. En täysin tiedä, mistä se johtuu, että omalle itselle on välillä vaikeaa antaa aikaa. Olen tullut siihen tulokseen, että omalla kohdallani elämä menee välillä liialliseksi suorittamiseksi. Sellaiseksi, jota juuri yritän viimeiseen asti välttää. Kalenterin kaikki viikon sivut täyttyvät, vaikka pari kohtaa voisi suosiolla jättää tyhjäksi.

IMG_1424

Kuva by ihana Saara Peltola

Olen myös miellyttämisenhaluinen. Miellytän itseäni parhaiten silloin, kun suoritan mahdollisimman paljon. Tämä on tietysti todella väärin omaa itseä kohtaan. Onneksi sen voi tiedostaa ja siitä voi yrittää pois. Samalla olisi kuitenkin tärkeää hyväksyä itsensä ja omat tunteensa. Olla armollinen itselleen silloin, kun kokee syyllisyyttä suorittamisesta.

Yritän välillä miellyttää aivan liikaa myös toisia. Tämä on yksi suurimmista kehitysalueistani. Toisten loputon miellyttäminen on päättymätön suo ja se ajaa nopeasti uupumukseen. Olen onneksi oivaltanut sen. Tässäkin suhteessa on tapahtunut hölläämistä. Kaikkia ei pysty miellyttämään, eikä heitä tarvitse miellyttää.

2017-03-11 09.04.30

Kun ottaa Mikistä ja Hipusta säännöllisesti mallia, niin hyvin pyyhkii

Ehkä se riittää, että vaan on. Tekee niillä voimilla sen, mihin sillä hetkellä pystyy.

Love,

Jenna

 

Haluan tehdä jotain, jolla on merkitystä

Merkityksellisyyden kokemus on yksi tärkeimmistä asioista ihmisen elämässä. Ylen artikkelissa mainitaan, että tarpeettomuuden ja merkityksettömyyden tunne voi saada helposti otteen ihmisestä, jos hänellä ei ole sosiaalisia kontakteja. Draamapedagogiikan tunnilla oivalsin uudella tavalla sen, kuinka pienessä ajassa ihmiset voivat yhdessä luoda jotain merkityksellistä. Sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta ihmiset voivat tukea toistensa vahvuuksia, kehittää empaattisuutta, oppia ymmärtämään erilaisuutta ja kokea itsensä merkityksellisiksi. Merkityksellisyyden kokemuksen ei välttämättä tarvitse liittyä toisiin ihmisiin, mutta omalla kohdallani vahvimmat merkityksellisyyden kokemukset ovat aina jollain tavalla liittyneet ympäröivään luomakuntaan (muut ihmiset, eläimet & ympäristö).

compassion-857748_960_720

Olen aikaisemmissa blogiteksteissäni maininnut muun muassa sen, että haluan kokea tekeväni merkityksellistä työtä. Merkityksen hakeminen ei liity kuitenkaan pelkästään siihen. Huomaan hakevani sitä melkein kaikkialta. Opintojeni lisäksi esimerkiksi musiikin tekemiseen liittyy vahva missio siitä, että haluaisin kirjoittaa ja tulkita musiikkia niin, että se voisi herättää kuulijan pohtimaan elämän tarkoitusta tai ainakin siihen liittyviä kysymyksiä. Aika kunnianhimoinen tavoite, mutta on hyvä pitää lippu korkeella 😀 Elämän tarkoitus ei kuitenkaan ole kaikille sama, joten täytyy yrittää kirjottaa värikkäitä lauluja. Erilaiset elämäntarinat haastavat meitä asettumaan toisen asemaan. Tämän pohjalta yritän lähteä laulujani rakentamaan.

Merkityksellisyyden kokemus liittyy edeltävien lisäksi myös perheeseen ja ystäviin. Haluaisin olla sellainen vaimo, tytär ja ystävä, jonka seurassa voisi olla rohkeasti oma itsensä. Haluaisin olla luottoystävä. Se tyyppi, jolle voi soittaa, kun elämä kaatuu niskaan tai elämä voittaa. Merkityksellisyyden kokemuksen hakemiseen liittyy myös ”itsekäs” tavoite. Sen myötä voin kokea olevani tärkeä ja jättäväni jonkinlaisen jäljen maailmaan. Jokainen kuitenkin haluaa vaikuttaa jotenkin. Tehdä jotain, jolla on merkitystä.

213

Ei muuta kuin lovea kaikille! Toivottavasti teidän elämässä on paljon sellaisia asioita, jotka tuo sisältöä ja merkitystä niin arkeen kuin juhlaan 🙂

-Jenna

 

Voivatko unelmat olla pieniä?

Kävelen harjoittelupaikasta kotiin. Turhaudun siihen usein kyläilevään tunteeseen, joka muistuttaa minua siitä, etten tiedä mitä selkeästi haluan elämässäni tehdä. Haluanko työskennellä sosionomina? Siihen liittyy eriarvoisuuden vähentäminen ja se on ollut itselle yksi tärkeimmistä arvoista jo pitkään. Rakastan työskennellä myös musiikin ja lasten parissa, pitäisikö sittenkin hakea musiikkipedagogin töitä? Lukiosta asti haaveenani on ollut musiikkiterapian opiskelu, petänkö itseni, jos unohdan ne opinnot? Entä muusikkous? Nämä ovat tuttuja kysymyksiä, joita pohdin lähes viikottain. Tarviiko jokaisella olla se tietty tie, jota pitää kulkea, jotta saavuttaa elämän suurimman unelmansa? Eikö niitä unelmia voi olla monta ja voiko ne olla pieniä?

(Huom. Seuraavat kappaleet sisältävät juonipaljastuksia elokuvasta La La Land.)

Unelmien tavoitteluun liittyy paljon kliseisiä ajatuksia. ”Kaikki unelmamme voivat tulla toteen, jos teemme tarpeeksi töitä niiden eteen”- tyyppiset lainit voivat lannistaa sinut, jos olet tehnyt työtä unelmasi eteen monta vuotta ja et ole päätynyt sinne, minne olisit halunnut. Katsoin viime viikolla elokuvan La La Land, jossa käsiteltiin nimenomaan unelmien tavoittelemista. Siinä kuvattiin, millaista kipuilemista unelmien tavoittelu voi joskus olla. Välillä tuntuu, ettei ole tarpeeksi hyvä ja on typerää tavoitella sellaista, joka ei kerta toisensa jälkeen näytä toteutuvan. Leffassa oli paljon hyvää (mm. upea musiikki) ja siitä tuli kertalaakilla yksi lempielokuvistani.

Jäin kuitenkin miettimään erästä kohtausta, jossa leffan päähenkilö (Mia) mainitsi, ettei hänen kannata enää yrittää tavoitella elokuvarooleja, jos hän ei riitä. Hän painotti, että unelmat voivat muuttua, joten ehkä kannattaa yrittää jotain muuta. Leffan pääideana oli osoittaa, ettei kannata unohtaa omia unelmiaan ja niiden tavoitteleminen vaatii työtä, kipua ja epävarmuuden sietokykyä. Leffan sankareille kävi lopussa melko hyvin; Mia saavutti suurimman unelmansa menestyneenä näyttelijänä ja toinen sankari (Sebastian) jazzklubin omistajana. Eniten minua kuitenkin ilahdutti se, että Sebastianin unelma ei ollut soittaa yhdessä kuuluisimmista bändeistä, jossa hän leffan puolivälissä oli. Se ei tuonut hänen elämälleen toivottua sisältöä. Menestys, raha ja kuuluisuus eivät tuoneet hänelle sitä. Hän koki eniten merkityksellisyyttä oman jazzklubin perustamisesta, joka voi toisten mittareilla mitattuna olla aika pienimuotoinen unelma. Hänelle se oli kuitenkin suuri. Niin kliseiseltä kuin se ehkä jonkun mielestä kuulostaakin, pieni voi olla joskus suurta. Uskon, että se on monille meistä ihmisistä juuri sitä.

alice-in-wonderland

Uskon myös siihen, että unelmat voivat muuttua. Joillekin oma unelma/unelmat voivat ehkä olla melko selviä jo aikaisin, joillekin toisille ei. Joillakin se saattaa kokonaan muuttua. Ja jos ei tiedä, mitä omat unelmat ovat, voi kokeilla eri asioita ja ehkä niitä voi löytää sillä tavalla. Ei myöskään pidä väheksyä sitä, jos ei löydä tiettyä suurta unelmaa, jota pitäisi seurata. Ihmisten olisi terveellistä ennemminkin pysähtyä hetkeen ja löytää niitä pieniä onnea tuottavia asioita sieltä. Ne pienet asiat eivät myöskään ole kaikille itsestäänselviä. Valitettavasti joidenkin unelmat myös särkyvät monta kertaa tai ne eivät toteudu ollenkaan. Joku pyrkii Teatterikorkeakouluun kuusi kertaa, eikä pääse sinne siltikään. Toisen aviopuoliso jättää hänet vaikeasti masentuneena kotiin kolmen lapsen kanssa. Jotkut päätyvät hyvätuloisesta työstä vähävaraisiksi ja elävät kodittomina Helsingin kaduilla. Tällaisille ihmisille se suurin unelma on todennäköisesti oma koti, eikä se ole silloin pientä. Se on heille suurta. Arvostetaan siis toistemme unelmia. Jokaisella on kuitenkin omansa (ja ellei se vielä ole selvillä, niin so what?)

Ihanaa viikonloppua kaikille!

<3:llä Jenna

Tulossa jostakin, menossa jonnekin

Istun lentokentällä ja katselen ihmisten valuvaa virtaa. Jokainen heistä on tulossa jostakin ja menossa jonnekin. Välillä on kivaa kuvitella, millaisia heidän tarinansa saattavat olla. Ponnaripäinen tyttö kävelee jännittyneen, mutta samalla toiveikkaan näköisenä kohti lähtöporttia. Ehkä näytin samalta silloin, kun istuin puolitoista vuotta sitten Mazdaan, jonka nokka suuntasi kohti Saksaa. Asuin Villen kanssa siellä pääsääntöisesti melkein vuoden. Pian sen jälkeen muutimme Englantiin. Nyt oma ulkomaan tarinani on kuitenkin päättymässä. Olo on haikea, outo, väsynyt ja innostunut. En koe, että päätän vain Englannin reissua, vaan myös Saksan jakson. Ajattelen tämän puolentoista vuoden ulkomaanjakson kokonaisuutena, joka sisälsi jonkin verran kasvukipuja, itsensä löytämistä (näin kliseisesti sanottuna) ja maailmankuvan avartumista.

aasee-munster

Aasee, Münster

Eniten haasteita tuotti kieli. Käsittelin saksan kielen tuottamaa turhautuneisuutta blogikirjoitusteni alkupuolella. Jouduin aloittamaan saksan opiskelun käytännössä melkein alusta, koska en muistanut lukion ja yläasteen kursseista melkein mitään. Ajattelin, että englannin kanssa ei tule ongelmia, koska osaan sitä sen verran hyvin. Turhauduin kuitenkin välillä siihenkin, etten löytänyt aina sopivia sanoja englannillakaan. Kielisekoilujen jälkeen tuli kuitenkin kiitollinen fiilis siitä, että niistäkin tilanteista selviää. Kieltä myös oppii jatkuvasti lisää, jos sitä jaksaa opetella. Huomasin kehitystä niin saksassa kuin englannissa. Saksassa kehitys tuntui tapahtuvan tosi hitaasti. Olin kuitenkin iloinen, että sitä tapahtui.

Huomasin myös, kuinka paljon aikaa ja energiaa uuteen ympäristöön integroituminen vaatii, jos itsellä ei ole selkeää yhteisöä, jonne mennä. Varsinkin Saksassa koin välillä haikeutta siitä, ettei ihmisiä ollut samalla tavalla ympärillä kuin Suomessa. En sanoisi sitä kuitenkaan yksinäisyydeksi, enemmän ikäväksi. En kaivannut pelkästään joitakin ihmisiä ympärilleni, vaan juuri niitä tuttuja ja turvallisia tyyppejä, joiden kanssa voi istua pari minuuttiakin hiljaa, eikä se tunnu yhtään oudolta. Saksan vuoden edetessä sain kyllä uusia ystäviä, jotka helpottivat ikävääni. Samoin kävi Englannissa, vaikka olin vähän laiska sosialisoimaan, koska tiesin olevani siellä ainoastaan pari kuukautta. Kiinnyn myös ihmisiin melko helposti. Ehkä tietyllä tapaa myös suojelin itseäni niin, että pidin hieman etäisyyttä, enkä muodostanut kovin syviä ystävyyssuhteita. Opin kuitenkin ulkomailla ollessani arvostamaan vielä enemmän pitemmän ajan ystävyyssuhteita. Ystävät ovat todella tärkeitä ja on mahtavaa tuntea sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on jo vaippaikäisenä viilettänyt ympäri Suomea, laulanut musiikkiopiston kuorossa ja jakanut lukioaikaisia sydänsuruja.

The Leyes, Witney.jpg

The Leys, Witney

Olin myös maalaillut aikaisemmin kuvia siitä, kuinka ihmeellistä ulkomailla asuminen on. En ollut täysin sisäistänyt sitä, että myös siellä vastaan tulee arki, joka tuntuu välillä tylsältä, ärsyttävältä tai puuduttavalta. Silti koin myös uutuudeen huumaa ja jännitystä. Oli mahtavaa tutustua eri maista oleviin ihmisiin kokonaisvaltaisemmin ja huomata, että meillä on paljon yhteistä eri kulttuureista huolimatta. Erityisesti saksan kielikursseilla korostui eri kansalaisten yhteisöllisyys. En ikinä unohda sitä, kun sain synttäripäivänä kuulla onnittelulaulun lähemmäs kymmenellä eri kielellä. Englannissa pääsin taas lähemmin näkemään britiläistä perhe-elämää, kun asuimme muutaman kuukauden sympaattisen pariskunnan perheessä. Saimme heiltä lahjaksi Oxford-kalenterin ja englantilaista suklaata. Annoimme heille Fazerin sinistä. Tänä aamuna roskis oli täynnä sinisiä karkkipapereita, joten Fazer taisi maistua 😛 eilen oli kuitenkin haikeaa hyvästellä, koska heistä tuli tietyllä tapaa se pieni yhteisö, jonne koin tämän ajan kuuluvani.

Tulevista vuosista en täysin tiedä, eikä onneksi tarvitse tietääkään. Olen kuitenkin kokenut tämän puolentoista vuoden aikana paljon ja olen kiitollinen kaikista kokemuksista. Olen luultavasti avoin tulevaisuudessakin tämän kaltaisille seikkailuille. Seuraavan lennon jälkeen aion kuitenkin itse nauttia Fazerin sinisestä, ruispaloista, saunasta, pianosta ja oman kissan kehräyksestä (Hippu tosiaan asui Englannin jakson Suomessa, joten jälleennäkeminen on varmasti mahtava ❤ ). Jatkan blogin pitämistä todennäköisesti myöhemminkin. Paljon uutta ja mielenkiintoista on tulossa, vaikka ulkomaanjakso loppuu.

jenna

Ihanaa joulunaikaa kaikille, nauttikaa rakkaidenne seurasta ja itsenne hemmottelusta!

Love,

Jenna

 

 

 

 

Jotakin uutta ja vanhaa osa 2

Noin vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni Saksassa. Opiskelin yhteiskuntatieteitä avoimessa yliopistossa ja kävin laulutunneilla ihanan opettajan luona paikallisessa musiikkikoulussa. Tällä hetkellä majailen Englannissa, opiskelen sosionomiksi ja odotan innolla ensimmäisen sinkkuni julkaisemista (tänä syksynä se tulee, yay!!!!). Oivalsin, että Saksan vuosi valmisteli tarttumaan kiinni sellaisista asioista, jotka ovat olleet itselle tärkeitä. En välttämättä olisi tässä tilanteessa ilman sitä. Haaveilin sosionomiopinnoista jo lukiosta lähtien ja oman musiikin tekemisestä sitäkin kauemmin.

howard-shore-film-composer-quotes-1374750495-view-0

 

Omaan musiikin tekemiseen olen saanut paljon rohkaisua musiikinopettajien, perheen ja ystävien lisäksi erityisesti Villeltä. Rakas aviomieheni on ollut armollinen tuki silloin, kun armoton itsekriittisyys on nostanut siipiään. En väitä, etteikö itsekriittisyys olisi joskus hyvä asia, mutta ei aina. Vaivun joskus dramaattisuuden valtaan luovassa kriisissä. Tällöin Villen realistiset kommentit asettavat asiat taas oikeisiin mittasuhteisiinsa. Olen tämän kautta oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan riittämättömyyden tunteiden edessä. Joskus on hienoa huomata, että itsessä on tapahtunut muutosta. Muutos on myös johtanut siihen, että olen rakentanut identiteettiäni enemmän muun kuin musiikin varaan. On ollut ilo huomata, että itsessäni on muitakin vahvuuksia kuin musiikillinen osaaminen.

ville-ja-jenna

 

Musiikki on kuitenkin ollut elämässäni läsnä niin kauan kuin muistan, joten ei ihmekään, että sen pohjalle on rakentanut paljon. Aloitin 6-vuotiaana pianotunnit kansalaisopistoissa ja pari vuotta myöhemmin musiikkiopistossa. Muistan melko elävästi musiikkiopiston pääsykokeen, kun lauloin punaisessa kesämekossa ”Sä kasvoit neito kaunoinen” ja taputin hieman hermostuneena rytmejä pöytään. Ensimmäinen pianoesiintyminen meni melko rennosti. Tuntui siltä, että vuosien myötä jännitys lisääntyi. Yläasteen joulukonsertissa unohdin pianokappaleen alun totaalisesti ja soitin varmaan viisi riitasointua peräkkäin. Kaikille tuli varmasti ihanan rauhaisa ja jouluinen fiilis sen jälkeen. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja mokailtua tuli myöhemminkin. Onneksi niitä on yleensä hauska muistella.

Vaikka nautinkin pianonsoitosta, laulu on ollut rakkaampi harrastus. Jos ei-niin-rakentava kritiikki on kohdistunut siihen, olen yleensä suhtautunut siihen raskaammin. Rakentava kritiikki puolestaan on hyödyllistä ja sitä haluan vastaanottaa mahdollisimman paljon. Olen ehkä jollain tavalla myös halunnut suojella itseäni sillä, etten ole aikaisemmin kunnolla heittäytynyt tekemään omaa musiikkia. Ulkona on kova maailma ja mielipiteitä riittää, varsinkin niitä ei-niin-rakentavia. Uskon, että tällä hetkellä olen valmiimpi vastaanottamaan niitä kuin aikaisemmin. Ainakin toivon niin. Elämässäni on tällä hetkellä myös paljon muuta, josta saan sisältöä ja merkitystä.

2016-09-11-17-06-11

 

Eriarvoisuuden vähentäminen ja hyvinvoinnin lisääminen ovat sellaisia arvoja, jotka ovat kulkeneet mukanani melko pitkään. Itselleni on tärkeää, että koen tekeväni merkityksellistä työtä. Se on varmaankin monelle melko tärkeä tunne. Tällä hetkellä merkityksellisyys kohdistuu nimenomaan opintoihini. Se vaikuttaa opiskelumotivaatioon huimasti, vaikka välillä on tietysti stressaavia hetkiä ja tekisi mieli paiskata läppärin kansi kiinni (tai seinään). Toivon, että tulevaisuudessa voin työskennellä erilaisten ihmisten parissa, tukea ja auttaa heitä. Sosionomin työnkuvaan saa hyvin yhdistettyä musiikin. Musiikki voi olla merkittävä voimaannuttamisen väline esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisemisessä. Muskariopettajan työtä voisin tehdä myös tulevaisuudessa ja koenkin sen merkitykselliseksi ja tärkeäksi työksi. Tällä hetkellä olen kuitenkin iloinen siitä, että opiskelen päätoimisesti. On kiehtovaa oppia uutta ja syventää osaamista eri aloilla. Haaveilen myös musiikkiterapian opinnoista. Ehkä sekin joskus toteutuu.

witney

”Do all the good you can, by all the means you can, in all the ways you can, in all the places you can, at all the times you can, to all the people you can, as long as ever you can.”

hippula

Tällaista tällä kertaa! Englannista vielä sen verran, että me ollaan Villen kanssa kotiuduttu tänne hyvin. Asutaan sympaattisen vanhemman pariskunnan yläkerrassa, joilta lapset ovat muuttaneet hetki sitten kotoa pois. Meillä on yksi oma huone käytössä ja muut tilat ovat yhteisiä. Täällä näkee samalla vähän englantilaista arkea. Hippu-ikävää ilahduttaa perheen vanha herra Billy (The Dog). Se heiluttaa yleensä innoissaan häntää, kun sen tapaa. Liikkuminen on jo aika hidasta ja myös arvokasta, koska onhan se jo Sir. Se myös osoittaa mieltään lyyhistymällä maahan, jos me ei anneta sille ruokaa (Kts. kuva alla :D). Hippu tosiaan asuu Kolhossa vanhempien luona tämän ajan, kun ollaan Englannissa. Välillä katselen iltaisin kissavideoita ja ryven ikävässä, mutta onneksi sillä on Kolhossa kaikki hyvin. Olen myös huomannut itsessäni crazy cat ladyn piirteitä, kun lirkuttelen kaduilla tuntemattomille kissoille.

billy

Halusin tämän myötä myös rohkaista jokaista tarttumaan sellaisiin unelmiin, jotka ovat itselle tärkeitä ja tuovat merkitystä omaan elämään. Vaikka mukavuusalueen ulkopuolelle asettuminen kuulostaa kliseiseltä lainilta, se on silti totta. Joskus se kannattaa. Tukekaa myös toistenne unelmia! Jokainen meistä tarvitsee rohkaisua ja kannustusta. Jääkää myös seurailemaan, koska seuraavassa kirjoituksessa on luvassa enemmän matskua Englannista 😉 koitan päivittää blogia vähän useammin. Ihanaa syksyä kaikille!

Love,

Jenna

 

 

Rauhaa, ruohoa ja runoja

Mietin ennen Saksaan muuttoa aika paljon uuteen maahan kotiutumista. Olin huolissani erityisesti siitä, löydänkö samanhenkisiä ystäviä. Ystävät ovat perheen ja suvun lisäksi olleet aina tosi tärkeä osa mun elämää. Syksyn alkupuolella olin vähän allapäin, koska en ollut vielä tutustunut kovinkaan moneen ihmiseen. Tähän tietysti vaikutti se, että olin asunut Saksassa vasta noin kuukauden. Myöhemmin aloitin saksan intensiivikurssin ja kävin opiskelijaillanvietoissa, joista molemmista löytyi useampi mukava ihminen. Niiden kanssa tuli sitten hengailtua ja ystävystyttyä. Siitä huolimatta mun sosiaalinen elämä on ollut rauhallisempaa täällä kuin Suomessa. Oon myös oppinut nauttimaan eri tavalla omasta ajasta.

Nautin omasta rauhasta myös Suomessa, mutta silti siellä tuli sinkoiltua välillä ympäriinsä niin paljon, että oma jaksaminen oli välillä koetuksella. Täällä olen oivaltanut sen, ettei tarvitse olla jatkuvasti menossa. Jos joku kysyy joskus vaikka käymään, voin sanoa, etten jaksa. Siihen ei tarvitse edes olla syytä tai syy saattaa yksinkertaisesti olla oma aika. Oma aika on muuten aika ihanaa. Nautin itsekseni muun muassa lukemisesta, runojen rustaamisesta, biisien tekemisestä ja ajattelemisesta. Jos mulla ei oo päivässä edes vähän omaa aikaa, ajattelen sitten öisin, enkä välttämättä saa nukutuksi 😀 tän vuoksi mun kannattaa ehdottomasti jättää aikaa itsenäiselle pohdinnalle. Oon myös saanut työstettyä omia biisejä enemmän Saksassa kuin Suomessa. Tähän on varmasti vaikuttanut mun plääni biisipäivistä, joka meinaa sitä, että ainakin pari päivää kuukaudesta ”uhraan” biisien kirjoittamiselle ja säveltämiselle. Ehkä jopa julkaisen jossain vaiheessa yhden, mutta siitä myöhemmin tulevaisuudessa 😉

image2.JPG

Vilpunreitti, Vilppula

Musiikin lisäksi usko ja luonto ovat mun suuria voimavaroja. Saatan mennä lenkkipolulle rukoilemaan tai muuten vaan jumaloimaan maisemia (ja nuuhkimaan sateista ruohoa, koska se on paras tuoksu ikinä!). Aikaisemmassa blogikirjoituksessa mainitsinkin, että suurimman hengellisen kokemuksen koin Vancouverissa, kun vene ajelehti vuorien lomassa. Vuorilla ja vesistöllä on erityinen vaikutus muhun.  Luonto hoivaa joskus monella tapaa enemmän kuin mikään muu. Luontoon sisältyy luonnollisesti myös eläimet. Omat murheet jää monesti taka-alalle, kun katselen meidän lähijärvellä (Aaseellä, yllätys :D)koiria, jotka viilettää vapaasti omistajiensa rinnalla. Huolet vaikenee monesti myös silloin, kun seurailen mun ja Villen kissan (Hipun) temppuja. Se on aika vekkuli kaveri. Niin ja Villenkin touhuja katsellessa myös. Se on myös aika vekkuli kaveri ja voimia antava veikko.

image1.JPG

Nuoren tytön päiväkirja (Anne Frank)

Halusin vähän päivitellä kuulumisia ja muistuttaa (myös itseäni) rakkaiden harrastusten ja oman ajan merkityksestä. Sitä saattaa joskus vähätellä liikaa, vaikka sen myötä voi monesti oppia paljon uuttakin itsestä. Ihanaa kesän jatkoa kaikille 🙂

Herzliche Grüße!

Eure Jenna

Processed with VSCO with b5 preset

Processed with VSCO with b5 preset

 

 

Kelpaat kelle vaan, paitsi itsellesi

Huomasin noin pari viikkoa sitten mielenkiintoisen tilakommentin kaverini seinällä. Hän oli jakanut tekstin suorittamisesta, jossa hän pohti sitä, kuinka kovia paineita hän itselleen asettaa. Uupumusta tapahtui muun muassa silloin, kun hän ei kokenut olevansa riittävän hyvä vaimo, ystävä, pedagogi tai muusikko. Kun luin tekstiä, tuntui kuin olisin käynyt läpi omaa päiväkirjaani. Tällaisia ajatuksia mäkin mietin. Mä en oo yksin! Vaikka oikeasti tiedän, etten ole tuntemuksieni kanssa yksin, siltä välillä tuntuu. Sosiaalisessa mediassa tuodaan esille usein vain ne elämän kiiltävät ja onnellisimmat hetket. On täysin ymmärrettävää, ettei kaikkia murheita halua julkisesti jakaa. Jokaisella niitä kuitenkin on, vaikka Facebookin uutisvirta ei niistä huomauttaisi. Olen kiitollinen tälle kyseiselle kaverille siitä, että hän rohkaistui jakamaan tuntemuksiaan suorittamisesta. Ne todennäköisesti koskettavat jollakin tasolla kaikkia, mutta joillakin vain eri muodoissa.

Kun kuulen sanan suorittaminen, yhdistän sen melkein automaattisesti negatiivisten käsitteiden lokeroon. Suorittamisen myötä ajaudun liian usein vertailemaan itseäni muihin. Tämä taas johtaa uupumukseen, jolloin inhottava kehä on valmis. Totta kai ihminen väistämättä vertailee itseään välillä muihin. Se on joskus myös hyvä asia, jos sen osaa tehdä rakentavasti. Ihmiset oppivat matkimalla ja voivat muutenkin omaksua hyviä asioita toisilta. Itse en kuitenkaan osaa tehdä sitä aina niin rakentavasti. Jään pyörimään siihen ajatukseen, että aina löytyy taitavampia, älykkäämpiä ja näppärämpiä ihmisiä kuin minä. En ikinä voi olla sellainen, tuollainen tai tommonen. Vertailu lähtee niin sanotusti lapasesta ja mottaan itseäni kintaalla päähän. Tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä naurettavalta tai pieneltä murheelta, mutta itselle se ei sitä sillä hetkellä ole. Jos ihmistä seuraa tunne siitä, ettei hän riitä sellaisena kuin on, se on iso asia. Sille kannattaa tehdä jotakin, jotta oppii rakastamaan itseään enemmän.

Olen monesti miettinyt sanontaa: Jos ei osaa rakastaa itseään, ei osaa rakastaa toisia. Itselleni on kuitenkin ollut monesti helpompaa rakastaa toisia enemmän kuin itseään. On helpompaa olla armollisempi, lempeämpi ja ymmärtäväisempi toisille kuin itselleen. Tämä on kuitenkin sellainen osa-alue, jossa haluan kehittyä. Olen päättänyt yrittää hyväksyä sen, että välillä koen suorittamisen ja vertailun uuvuttavia tunteita. Niistä huolimatta riitän. Voin kehittyä omana itsenäni ilman, että tarvisi olla joku muu. Mun on myös hyväksyttävä se tosiasia, etten voi ikinä olla kukaan muu 😀 Itseäni tässä on myös auttanut usko siihen, että on olemassa Jumala, jolle riitän jokaisena päivänä, myös silloin kun en riitä itselleni. Jumala, joka rakastaa jokaista saman verran, koska hänelle kaikki ovat yhtä arvokkaita.

Miksi sitten on paljon helpompaa olla myötätuntoisempi muita kohtaan, mutta ei itseä? Miksemme voi kelvata myös itsellemme? Rukoilin pienenä, että ethän Taivaan isä tee musta ylpeetä, vaan anna mun olla nöyrä. Voisiko tämä rukous tarkoittaa myös sitä, että älä ole liian ylpeä rakastamaan itseäsi? Sillä kun rakastat itseäsi, sinulla riittää energiaa rakastaa myös muita enemmän. Oon erehtynyt liian monesti ajattelemaan, että itsekkyys liittyy itsensä rakastamiseen. Sitä se ei kuitenkaan ole. Itsekkyys on sellaista, jossa ei näe toisia. Rakastamalla näet toiset ja itseäsi rakastamalla näet toiset vielä selkeämmin.

Voimia ja rakkautta kaikille, niin itselle kuin toisille!

P.S Tässä vielä linkki aiheeseen liittyvään juttuun, joka ainakin itessäni herätti uusia ajatuksia ja oivalluksia (jaoin sen myös Facebookissa huhtikuussa, mutta jos se jäi noteeraamatta, niin tässä uusiksi.)

Love,

Jenna