Haluan tehdä jotain, jolla on merkitystä

Merkityksellisyyden kokemus on yksi tärkeimmistä asioista ihmisen elämässä. Ylen artikkelissa mainitaan, että tarpeettomuuden ja merkityksettömyyden tunne voi saada helposti otteen ihmisestä, jos hänellä ei ole sosiaalisia kontakteja. Draamapedagogiikan tunnilla oivalsin uudella tavalla sen, kuinka pienessä ajassa ihmiset voivat yhdessä luoda jotain merkityksellistä. Sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta ihmiset voivat tukea toistensa vahvuuksia, kehittää empaattisuutta, oppia ymmärtämään erilaisuutta ja kokea itsensä merkityksellisiksi. Merkityksellisyyden kokemuksen ei välttämättä tarvitse liittyä toisiin ihmisiin, mutta omalla kohdallani vahvimmat merkityksellisyyden kokemukset ovat aina jollain tavalla liittyneet ympäröivään luomakuntaan (muut ihmiset, eläimet & ympäristö).

compassion-857748_960_720

Olen aikaisemmissa blogiteksteissäni maininnut muun muassa sen, että haluan kokea tekeväni merkityksellistä työtä. Merkityksen hakeminen ei liity kuitenkaan pelkästään siihen. Huomaan hakevani sitä melkein kaikkialta. Opintojeni lisäksi esimerkiksi musiikin tekemiseen liittyy vahva missio siitä, että haluaisin kirjoittaa ja tulkita musiikkia niin, että se voisi herättää kuulijan pohtimaan elämän tarkoitusta tai ainakin siihen liittyviä kysymyksiä. Aika kunnianhimoinen tavoite, mutta on hyvä pitää lippu korkeella 😀 Elämän tarkoitus ei kuitenkaan ole kaikille sama, joten täytyy yrittää kirjottaa värikkäitä lauluja. Erilaiset elämäntarinat haastavat meitä asettumaan toisen asemaan. Tämän pohjalta yritän lähteä laulujani rakentamaan.

Merkityksellisyyden kokemus liittyy edeltävien lisäksi myös perheeseen ja ystäviin. Haluaisin olla sellainen vaimo, tytär ja ystävä, jonka seurassa voisi olla rohkeasti oma itsensä. Haluaisin olla luottoystävä. Se tyyppi, jolle voi soittaa, kun elämä kaatuu niskaan tai elämä voittaa. Merkityksellisyyden kokemuksen hakemiseen liittyy myös ”itsekäs” tavoite. Sen myötä voin kokea olevani tärkeä ja jättäväni jonkinlaisen jäljen maailmaan. Jokainen kuitenkin haluaa vaikuttaa jotenkin. Tehdä jotain, jolla on merkitystä.

213

Ei muuta kuin lovea kaikille! Toivottavasti teidän elämässä on paljon sellaisia asioita, jotka tuo sisältöä ja merkitystä niin arkeen kuin juhlaan 🙂

-Jenna

 

Mainokset

Voivatko unelmat olla pieniä?

Kävelen harjoittelupaikasta kotiin. Turhaudun siihen usein kyläilevään tunteeseen, joka muistuttaa minua siitä, etten tiedä mitä selkeästi haluan elämässäni tehdä. Haluanko työskennellä sosionomina? Siihen liittyy eriarvoisuuden vähentäminen ja se on ollut itselle yksi tärkeimmistä arvoista jo pitkään. Rakastan työskennellä myös musiikin ja lasten parissa, pitäisikö sittenkin hakea musiikkipedagogin töitä? Lukiosta asti haaveenani on ollut musiikkiterapian opiskelu, petänkö itseni, jos unohdan ne opinnot? Entä muusikkous? Nämä ovat tuttuja kysymyksiä, joita pohdin lähes viikottain. Tarviiko jokaisella olla se tietty tie, jota pitää kulkea, jotta saavuttaa elämän suurimman unelmansa? Eikö niitä unelmia voi olla monta ja voiko ne olla pieniä?

(Huom. Seuraavat kappaleet sisältävät juonipaljastuksia elokuvasta La La Land.)

Unelmien tavoitteluun liittyy paljon kliseisiä ajatuksia. ”Kaikki unelmamme voivat tulla toteen, jos teemme tarpeeksi töitä niiden eteen”- tyyppiset lainit voivat lannistaa sinut, jos olet tehnyt työtä unelmasi eteen monta vuotta ja et ole päätynyt sinne, minne olisit halunnut. Katsoin viime viikolla elokuvan La La Land, jossa käsiteltiin nimenomaan unelmien tavoittelemista. Siinä kuvattiin, millaista kipuilemista unelmien tavoittelu voi joskus olla. Välillä tuntuu, ettei ole tarpeeksi hyvä ja on typerää tavoitella sellaista, joka ei kerta toisensa jälkeen näytä toteutuvan. Leffassa oli paljon hyvää (mm. upea musiikki) ja siitä tuli kertalaakilla yksi lempielokuvistani.

Jäin kuitenkin miettimään erästä kohtausta, jossa leffan päähenkilö (Mia) mainitsi, ettei hänen kannata enää yrittää tavoitella elokuvarooleja, jos hän ei riitä. Hän painotti, että unelmat voivat muuttua, joten ehkä kannattaa yrittää jotain muuta. Leffan pääideana oli osoittaa, ettei kannata unohtaa omia unelmiaan ja niiden tavoitteleminen vaatii työtä, kipua ja epävarmuuden sietokykyä. Leffan sankareille kävi lopussa melko hyvin; Mia saavutti suurimman unelmansa menestyneenä näyttelijänä ja toinen sankari (Sebastian) jazzklubin omistajana. Eniten minua kuitenkin ilahdutti se, että Sebastianin unelma ei ollut soittaa yhdessä kuuluisimmista bändeistä, jossa hän leffan puolivälissä oli. Se ei tuonut hänen elämälleen toivottua sisältöä. Menestys, raha ja kuuluisuus eivät tuoneet hänelle sitä. Hän koki eniten merkityksellisyyttä oman jazzklubin perustamisesta, joka voi toisten mittareilla mitattuna olla aika pienimuotoinen unelma. Hänelle se oli kuitenkin suuri. Niin kliseiseltä kuin se ehkä jonkun mielestä kuulostaakin, pieni voi olla joskus suurta. Uskon, että se on monille meistä ihmisistä juuri sitä.

alice-in-wonderland

Uskon myös siihen, että unelmat voivat muuttua. Joillekin oma unelma/unelmat voivat ehkä olla melko selviä jo aikaisin, joillekin toisille ei. Joillakin se saattaa kokonaan muuttua. Ja jos ei tiedä, mitä omat unelmat ovat, voi kokeilla eri asioita ja ehkä niitä voi löytää sillä tavalla. Ei myöskään pidä väheksyä sitä, jos ei löydä tiettyä suurta unelmaa, jota pitäisi seurata. Ihmisten olisi terveellistä ennemminkin pysähtyä hetkeen ja löytää niitä pieniä onnea tuottavia asioita sieltä. Ne pienet asiat eivät myöskään ole kaikille itsestäänselviä. Valitettavasti joidenkin unelmat myös särkyvät monta kertaa tai ne eivät toteudu ollenkaan. Joku pyrkii Teatterikorkeakouluun kuusi kertaa, eikä pääse sinne siltikään. Toisen aviopuoliso jättää hänet vaikeasti masentuneena kotiin kolmen lapsen kanssa. Jotkut päätyvät hyvätuloisesta työstä vähävaraisiksi ja elävät kodittomina Helsingin kaduilla. Tällaisille ihmisille se suurin unelma on todennäköisesti oma koti, eikä se ole silloin pientä. Se on heille suurta. Arvostetaan siis toistemme unelmia. Jokaisella on kuitenkin omansa (ja ellei se vielä ole selvillä, niin so what?)

Ihanaa viikonloppua kaikille!

<3:llä Jenna

Tulossa jostakin, menossa jonnekin

Istun lentokentällä ja katselen ihmisten valuvaa virtaa. Jokainen heistä on tulossa jostakin ja menossa jonnekin. Välillä on kivaa kuvitella, millaisia heidän tarinansa saattavat olla. Ponnaripäinen tyttö kävelee jännittyneen, mutta samalla toiveikkaan näköisenä kohti lähtöporttia. Ehkä näytin samalta silloin, kun istuin puolitoista vuotta sitten Mazdaan, jonka nokka suuntasi kohti Saksaa. Asuin Villen kanssa siellä pääsääntöisesti melkein vuoden. Pian sen jälkeen muutimme Englantiin. Nyt oma ulkomaan tarinani on kuitenkin päättymässä. Olo on haikea, outo, väsynyt ja innostunut. En koe, että päätän vain Englannin reissua, vaan myös Saksan jakson. Ajattelen tämän puolentoista vuoden ulkomaanjakson kokonaisuutena, joka sisälsi jonkin verran kasvukipuja, itsensä löytämistä (näin kliseisesti sanottuna) ja maailmankuvan avartumista.

aasee-munster

Aasee, Münster

Eniten haasteita tuotti kieli. Käsittelin saksan kielen tuottamaa turhautuneisuutta blogikirjoitusteni alkupuolella. Jouduin aloittamaan saksan opiskelun käytännössä melkein alusta, koska en muistanut lukion ja yläasteen kursseista melkein mitään. Ajattelin, että englannin kanssa ei tule ongelmia, koska osaan sitä sen verran hyvin. Turhauduin kuitenkin välillä siihenkin, etten löytänyt aina sopivia sanoja englannillakaan. Kielisekoilujen jälkeen tuli kuitenkin kiitollinen fiilis siitä, että niistäkin tilanteista selviää. Kieltä myös oppii jatkuvasti lisää, jos sitä jaksaa opetella. Huomasin kehitystä niin saksassa kuin englannissa. Saksassa kehitys tuntui tapahtuvan tosi hitaasti. Olin kuitenkin iloinen, että sitä tapahtui.

Huomasin myös, kuinka paljon aikaa ja energiaa uuteen ympäristöön integroituminen vaatii, jos itsellä ei ole selkeää yhteisöä, jonne mennä. Varsinkin Saksassa koin välillä haikeutta siitä, ettei ihmisiä ollut samalla tavalla ympärillä kuin Suomessa. En sanoisi sitä kuitenkaan yksinäisyydeksi, enemmän ikäväksi. En kaivannut pelkästään joitakin ihmisiä ympärilleni, vaan juuri niitä tuttuja ja turvallisia tyyppejä, joiden kanssa voi istua pari minuuttiakin hiljaa, eikä se tunnu yhtään oudolta. Saksan vuoden edetessä sain kyllä uusia ystäviä, jotka helpottivat ikävääni. Samoin kävi Englannissa, vaikka olin vähän laiska sosialisoimaan, koska tiesin olevani siellä ainoastaan pari kuukautta. Kiinnyn myös ihmisiin melko helposti. Ehkä tietyllä tapaa myös suojelin itseäni niin, että pidin hieman etäisyyttä, enkä muodostanut kovin syviä ystävyyssuhteita. Opin kuitenkin ulkomailla ollessani arvostamaan vielä enemmän pitemmän ajan ystävyyssuhteita. Ystävät ovat todella tärkeitä ja on mahtavaa tuntea sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on jo vaippaikäisenä viilettänyt ympäri Suomea, laulanut musiikkiopiston kuorossa ja jakanut lukioaikaisia sydänsuruja.

The Leyes, Witney.jpg

The Leys, Witney

Olin myös maalaillut aikaisemmin kuvia siitä, kuinka ihmeellistä ulkomailla asuminen on. En ollut täysin sisäistänyt sitä, että myös siellä vastaan tulee arki, joka tuntuu välillä tylsältä, ärsyttävältä tai puuduttavalta. Silti koin myös uutuudeen huumaa ja jännitystä. Oli mahtavaa tutustua eri maista oleviin ihmisiin kokonaisvaltaisemmin ja huomata, että meillä on paljon yhteistä eri kulttuureista huolimatta. Erityisesti saksan kielikursseilla korostui eri kansalaisten yhteisöllisyys. En ikinä unohda sitä, kun sain synttäripäivänä kuulla onnittelulaulun lähemmäs kymmenellä eri kielellä. Englannissa pääsin taas lähemmin näkemään britiläistä perhe-elämää, kun asuimme muutaman kuukauden sympaattisen pariskunnan perheessä. Saimme heiltä lahjaksi Oxford-kalenterin ja englantilaista suklaata. Annoimme heille Fazerin sinistä. Tänä aamuna roskis oli täynnä sinisiä karkkipapereita, joten Fazer taisi maistua 😛 eilen oli kuitenkin haikeaa hyvästellä, koska heistä tuli tietyllä tapaa se pieni yhteisö, jonne koin tämän ajan kuuluvani.

Tulevista vuosista en täysin tiedä, eikä onneksi tarvitse tietääkään. Olen kuitenkin kokenut tämän puolentoista vuoden aikana paljon ja olen kiitollinen kaikista kokemuksista. Olen luultavasti avoin tulevaisuudessakin tämän kaltaisille seikkailuille. Seuraavan lennon jälkeen aion kuitenkin itse nauttia Fazerin sinisestä, ruispaloista, saunasta, pianosta ja oman kissan kehräyksestä (Hippu tosiaan asui Englannin jakson Suomessa, joten jälleennäkeminen on varmasti mahtava ❤ ). Jatkan blogin pitämistä todennäköisesti myöhemminkin. Paljon uutta ja mielenkiintoista on tulossa, vaikka ulkomaanjakso loppuu.

jenna

Ihanaa joulunaikaa kaikille, nauttikaa rakkaidenne seurasta ja itsenne hemmottelusta!

Love,

Jenna

 

 

 

 

Jotakin uutta ja vanhaa osa 2

Noin vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni Saksassa. Opiskelin yhteiskuntatieteitä avoimessa yliopistossa ja kävin laulutunneilla ihanan opettajan luona paikallisessa musiikkikoulussa. Tällä hetkellä majailen Englannissa, opiskelen sosionomiksi ja odotan innolla ensimmäisen sinkkuni julkaisemista (tänä syksynä se tulee, yay!!!!). Oivalsin, että Saksan vuosi valmisteli tarttumaan kiinni sellaisista asioista, jotka ovat olleet itselle tärkeitä. En välttämättä olisi tässä tilanteessa ilman sitä. Haaveilin sosionomiopinnoista jo lukiosta lähtien ja oman musiikin tekemisestä sitäkin kauemmin.

howard-shore-film-composer-quotes-1374750495-view-0

 

Omaan musiikin tekemiseen olen saanut paljon rohkaisua musiikinopettajien, perheen ja ystävien lisäksi erityisesti Villeltä. Rakas aviomieheni on ollut armollinen tuki silloin, kun armoton itsekriittisyys on nostanut siipiään. En väitä, etteikö itsekriittisyys olisi joskus hyvä asia, mutta ei aina. Vaivun joskus dramaattisuuden valtaan luovassa kriisissä. Tällöin Villen realistiset kommentit asettavat asiat taas oikeisiin mittasuhteisiinsa. Olen tämän kautta oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan riittämättömyyden tunteiden edessä. Joskus on hienoa huomata, että itsessä on tapahtunut muutosta. Muutos on myös johtanut siihen, että olen rakentanut identiteettiäni enemmän muun kuin musiikin varaan. On ollut ilo huomata, että itsessäni on muitakin vahvuuksia kuin musiikillinen osaaminen.

ville-ja-jenna

 

Musiikki on kuitenkin ollut elämässäni läsnä niin kauan kuin muistan, joten ei ihmekään, että sen pohjalle on rakentanut paljon. Aloitin 6-vuotiaana pianotunnit kansalaisopistoissa ja pari vuotta myöhemmin musiikkiopistossa. Muistan melko elävästi musiikkiopiston pääsykokeen, kun lauloin punaisessa kesämekossa ”Sä kasvoit neito kaunoinen” ja taputin hieman hermostuneena rytmejä pöytään. Ensimmäinen pianoesiintyminen meni melko rennosti. Tuntui siltä, että vuosien myötä jännitys lisääntyi. Yläasteen joulukonsertissa unohdin pianokappaleen alun totaalisesti ja soitin varmaan viisi riitasointua peräkkäin. Kaikille tuli varmasti ihanan rauhaisa ja jouluinen fiilis sen jälkeen. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja mokailtua tuli myöhemminkin. Onneksi niitä on yleensä hauska muistella.

Vaikka nautinkin pianonsoitosta, laulu on ollut rakkaampi harrastus. Jos ei-niin-rakentava kritiikki on kohdistunut siihen, olen yleensä suhtautunut siihen raskaammin. Rakentava kritiikki puolestaan on hyödyllistä ja sitä haluan vastaanottaa mahdollisimman paljon. Olen ehkä jollain tavalla myös halunnut suojella itseäni sillä, etten ole aikaisemmin kunnolla heittäytynyt tekemään omaa musiikkia. Ulkona on kova maailma ja mielipiteitä riittää, varsinkin niitä ei-niin-rakentavia. Uskon, että tällä hetkellä olen valmiimpi vastaanottamaan niitä kuin aikaisemmin. Ainakin toivon niin. Elämässäni on tällä hetkellä myös paljon muuta, josta saan sisältöä ja merkitystä.

2016-09-11-17-06-11

 

Eriarvoisuuden vähentäminen ja hyvinvoinnin lisääminen ovat sellaisia arvoja, jotka ovat kulkeneet mukanani melko pitkään. Itselleni on tärkeää, että koen tekeväni merkityksellistä työtä. Se on varmaankin monelle melko tärkeä tunne. Tällä hetkellä merkityksellisyys kohdistuu nimenomaan opintoihini. Se vaikuttaa opiskelumotivaatioon huimasti, vaikka välillä on tietysti stressaavia hetkiä ja tekisi mieli paiskata läppärin kansi kiinni (tai seinään). Toivon, että tulevaisuudessa voin työskennellä erilaisten ihmisten parissa, tukea ja auttaa heitä. Sosionomin työnkuvaan saa hyvin yhdistettyä musiikin. Musiikki voi olla merkittävä voimaannuttamisen väline esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisemisessä. Muskariopettajan työtä voisin tehdä myös tulevaisuudessa ja koenkin sen merkitykselliseksi ja tärkeäksi työksi. Tällä hetkellä olen kuitenkin iloinen siitä, että opiskelen päätoimisesti. On kiehtovaa oppia uutta ja syventää osaamista eri aloilla. Haaveilen myös musiikkiterapian opinnoista. Ehkä sekin joskus toteutuu.

witney

”Do all the good you can, by all the means you can, in all the ways you can, in all the places you can, at all the times you can, to all the people you can, as long as ever you can.”

hippula

Tällaista tällä kertaa! Englannista vielä sen verran, että me ollaan Villen kanssa kotiuduttu tänne hyvin. Asutaan sympaattisen vanhemman pariskunnan yläkerrassa, joilta lapset ovat muuttaneet hetki sitten kotoa pois. Meillä on yksi oma huone käytössä ja muut tilat ovat yhteisiä. Täällä näkee samalla vähän englantilaista arkea. Hippu-ikävää ilahduttaa perheen vanha herra Billy (The Dog). Se heiluttaa yleensä innoissaan häntää, kun sen tapaa. Liikkuminen on jo aika hidasta ja myös arvokasta, koska onhan se jo Sir. Se myös osoittaa mieltään lyyhistymällä maahan, jos me ei anneta sille ruokaa (Kts. kuva alla :D). Hippu tosiaan asuu Kolhossa vanhempien luona tämän ajan, kun ollaan Englannissa. Välillä katselen iltaisin kissavideoita ja ryven ikävässä, mutta onneksi sillä on Kolhossa kaikki hyvin. Olen myös huomannut itsessäni crazy cat ladyn piirteitä, kun lirkuttelen kaduilla tuntemattomille kissoille.

billy

Halusin tämän myötä myös rohkaista jokaista tarttumaan sellaisiin unelmiin, jotka ovat itselle tärkeitä ja tuovat merkitystä omaan elämään. Vaikka mukavuusalueen ulkopuolelle asettuminen kuulostaa kliseiseltä lainilta, se on silti totta. Joskus se kannattaa. Tukekaa myös toistenne unelmia! Jokainen meistä tarvitsee rohkaisua ja kannustusta. Jääkää myös seurailemaan, koska seuraavassa kirjoituksessa on luvassa enemmän matskua Englannista 😉 koitan päivittää blogia vähän useammin. Ihanaa syksyä kaikille!

Love,

Jenna

 

 

Rauhaa, ruohoa ja runoja

Mietin ennen Saksaan muuttoa aika paljon uuteen maahan kotiutumista. Olin huolissani erityisesti siitä, löydänkö samanhenkisiä ystäviä. Ystävät ovat perheen ja suvun lisäksi olleet aina tosi tärkeä osa mun elämää. Syksyn alkupuolella olin vähän allapäin, koska en ollut vielä tutustunut kovinkaan moneen ihmiseen. Tähän tietysti vaikutti se, että olin asunut Saksassa vasta noin kuukauden. Myöhemmin aloitin saksan intensiivikurssin ja kävin opiskelijaillanvietoissa, joista molemmista löytyi useampi mukava ihminen. Niiden kanssa tuli sitten hengailtua ja ystävystyttyä. Siitä huolimatta mun sosiaalinen elämä on ollut rauhallisempaa täällä kuin Suomessa. Oon myös oppinut nauttimaan eri tavalla omasta ajasta.

Nautin omasta rauhasta myös Suomessa, mutta silti siellä tuli sinkoiltua välillä ympäriinsä niin paljon, että oma jaksaminen oli välillä koetuksella. Täällä olen oivaltanut sen, ettei tarvitse olla jatkuvasti menossa. Jos joku kysyy joskus vaikka käymään, voin sanoa, etten jaksa. Siihen ei tarvitse edes olla syytä tai syy saattaa yksinkertaisesti olla oma aika. Oma aika on muuten aika ihanaa. Nautin itsekseni muun muassa lukemisesta, runojen rustaamisesta, biisien tekemisestä ja ajattelemisesta. Jos mulla ei oo päivässä edes vähän omaa aikaa, ajattelen sitten öisin, enkä välttämättä saa nukutuksi 😀 tän vuoksi mun kannattaa ehdottomasti jättää aikaa itsenäiselle pohdinnalle. Oon myös saanut työstettyä omia biisejä enemmän Saksassa kuin Suomessa. Tähän on varmasti vaikuttanut mun plääni biisipäivistä, joka meinaa sitä, että ainakin pari päivää kuukaudesta ”uhraan” biisien kirjoittamiselle ja säveltämiselle. Ehkä jopa julkaisen jossain vaiheessa yhden, mutta siitä myöhemmin tulevaisuudessa 😉

image2.JPG

Vilpunreitti, Vilppula

Musiikin lisäksi usko ja luonto ovat mun suuria voimavaroja. Saatan mennä lenkkipolulle rukoilemaan tai muuten vaan jumaloimaan maisemia (ja nuuhkimaan sateista ruohoa, koska se on paras tuoksu ikinä!). Aikaisemmassa blogikirjoituksessa mainitsinkin, että suurimman hengellisen kokemuksen koin Vancouverissa, kun vene ajelehti vuorien lomassa. Vuorilla ja vesistöllä on erityinen vaikutus muhun.  Luonto hoivaa joskus monella tapaa enemmän kuin mikään muu. Luontoon sisältyy luonnollisesti myös eläimet. Omat murheet jää monesti taka-alalle, kun katselen meidän lähijärvellä (Aaseellä, yllätys :D)koiria, jotka viilettää vapaasti omistajiensa rinnalla. Huolet vaikenee monesti myös silloin, kun seurailen mun ja Villen kissan (Hipun) temppuja. Se on aika vekkuli kaveri. Niin ja Villenkin touhuja katsellessa myös. Se on myös aika vekkuli kaveri ja voimia antava veikko.

image1.JPG

Nuoren tytön päiväkirja (Anne Frank)

Halusin vähän päivitellä kuulumisia ja muistuttaa (myös itseäni) rakkaiden harrastusten ja oman ajan merkityksestä. Sitä saattaa joskus vähätellä liikaa, vaikka sen myötä voi monesti oppia paljon uuttakin itsestä. Ihanaa kesän jatkoa kaikille 🙂

Herzliche Grüße!

Eure Jenna

Processed with VSCO with b5 preset

Processed with VSCO with b5 preset

 

 

Kelpaat kelle vaan, paitsi itsellesi

Huomasin noin pari viikkoa sitten mielenkiintoisen tilakommentin kaverini seinällä. Hän oli jakanut tekstin suorittamisesta, jossa hän pohti sitä, kuinka kovia paineita hän itselleen asettaa. Uupumusta tapahtui muun muassa silloin, kun hän ei kokenut olevansa riittävän hyvä vaimo, ystävä, pedagogi tai muusikko. Kun luin tekstiä, tuntui kuin olisin käynyt läpi omaa päiväkirjaani. Tällaisia ajatuksia mäkin mietin. Mä en oo yksin! Vaikka oikeasti tiedän, etten ole tuntemuksieni kanssa yksin, siltä välillä tuntuu. Sosiaalisessa mediassa tuodaan esille usein vain ne elämän kiiltävät ja onnellisimmat hetket. On täysin ymmärrettävää, ettei kaikkia murheita halua julkisesti jakaa. Jokaisella niitä kuitenkin on, vaikka Facebookin uutisvirta ei niistä huomauttaisi. Olen kiitollinen tälle kyseiselle kaverille siitä, että hän rohkaistui jakamaan tuntemuksiaan suorittamisesta. Ne todennäköisesti koskettavat jollakin tasolla kaikkia, mutta joillakin vain eri muodoissa.

Kun kuulen sanan suorittaminen, yhdistän sen melkein automaattisesti negatiivisten käsitteiden lokeroon. Suorittamisen myötä ajaudun liian usein vertailemaan itseäni muihin. Tämä taas johtaa uupumukseen, jolloin inhottava kehä on valmis. Totta kai ihminen väistämättä vertailee itseään välillä muihin. Se on joskus myös hyvä asia, jos sen osaa tehdä rakentavasti. Ihmiset oppivat matkimalla ja voivat muutenkin omaksua hyviä asioita toisilta. Itse en kuitenkaan osaa tehdä sitä aina niin rakentavasti. Jään pyörimään siihen ajatukseen, että aina löytyy taitavampia, älykkäämpiä ja näppärämpiä ihmisiä kuin minä. En ikinä voi olla sellainen, tuollainen tai tommonen. Vertailu lähtee niin sanotusti lapasesta ja mottaan itseäni kintaalla päähän. Tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä naurettavalta tai pieneltä murheelta, mutta itselle se ei sitä sillä hetkellä ole. Jos ihmistä seuraa tunne siitä, ettei hän riitä sellaisena kuin on, se on iso asia. Sille kannattaa tehdä jotakin, jotta oppii rakastamaan itseään enemmän.

Olen monesti miettinyt sanontaa: Jos ei osaa rakastaa itseään, ei osaa rakastaa toisia. Itselleni on kuitenkin ollut monesti helpompaa rakastaa toisia enemmän kuin itseään. On helpompaa olla armollisempi, lempeämpi ja ymmärtäväisempi toisille kuin itselleen. Tämä on kuitenkin sellainen osa-alue, jossa haluan kehittyä. Olen päättänyt yrittää hyväksyä sen, että välillä koen suorittamisen ja vertailun uuvuttavia tunteita. Niistä huolimatta riitän. Voin kehittyä omana itsenäni ilman, että tarvisi olla joku muu. Mun on myös hyväksyttävä se tosiasia, etten voi ikinä olla kukaan muu 😀 Itseäni tässä on myös auttanut usko siihen, että on olemassa Jumala, jolle riitän jokaisena päivänä, myös silloin kun en riitä itselleni. Jumala, joka rakastaa jokaista saman verran, koska hänelle kaikki ovat yhtä arvokkaita.

Miksi sitten on paljon helpompaa olla myötätuntoisempi muita kohtaan, mutta ei itseä? Miksemme voi kelvata myös itsellemme? Rukoilin pienenä, että ethän Taivaan isä tee musta ylpeetä, vaan anna mun olla nöyrä. Voisiko tämä rukous tarkoittaa myös sitä, että älä ole liian ylpeä rakastamaan itseäsi? Sillä kun rakastat itseäsi, sinulla riittää energiaa rakastaa myös muita enemmän. Oon erehtynyt liian monesti ajattelemaan, että itsekkyys liittyy itsensä rakastamiseen. Sitä se ei kuitenkaan ole. Itsekkyys on sellaista, jossa ei näe toisia. Rakastamalla näet toiset ja itseäsi rakastamalla näet toiset vielä selkeämmin.

Voimia ja rakkautta kaikille, niin itselle kuin toisille!

P.S Tässä vielä linkki aiheeseen liittyvään juttuun, joka ainakin itessäni herätti uusia ajatuksia ja oivalluksia (jaoin sen myös Facebookissa huhtikuussa, mutta jos se jäi noteeraamatta, niin tässä uusiksi.)

Love,

Jenna

 

Oothan tässä vielä huomenna?

Friendship-QuotesMuistatko sen lapsuuden metsän ja salaisen kiven? Muistatko, kun me pyöräiltiin mansikkamaalta mökille, soitettiin monikätisesti samaa kappaletta, tehtiin ilmeitä puolivieraille, ihastuttiin krokotiilimieheen, kehuttiin toisiamme parhaiksi kämppiksiksi ja päätettiin perustaa bändi. Oltiin varmoja, että Tarja Halonen kutsuu meidät linnanjuhliin esiintymään. Joskus me riideltiin siitä, leikitäänkö barbeilla vai pikkulegoilla. Silti tiesin, että sen riidan jälkeenkin oot siinä. Oot siinä vieläkin, mutta me ei enää leikitä niitä samoja leikkejä. Meidän valinnat on olleet erilaisia. Joskus ne on poikenneet toisistaan niin paljon, että niitä on ihmetelty tai jopa vähän säikähdetty.

Siihen säikähtämiseen liittyy kuitenkin jotain syvempää. Kenties pelko siitä, että menettää ystävänsä. Varsinkin tällä hetkellä huomaan, kuinka erilaisissa elämäntilanteissa oon monien ystävieni kanssa. Välillä hämmentyy, kun huomaa olevansa ihan erilaisessa elämäntilanteessa kuin toinen. Onkohan meillä enää mitään puhuttavaa? Mitäköhän se aattelee tästä mun elämästä?

Elämät menee väistämättä eri tavalla, silloinkin, kun on kyse parhaista ystävistä. Vaikka oma elämä näyttäisi tosi erilaiselta kuin toisen, ei kannata antaa sen hämätä. Se voi olla oikeesti aika siistiä. Musta on myös kiehtovaa seurata erilaisia elämäntarinoita ja olla niissä mukana. Siellä se ihana ihminen on, vaikka vuodet on sitä vähän muuttaneetkin. Voidaanhan me silti vielä joku päivä pyöräillä yhdessä mansikkamaalta mökille, katsoa krokotiilimiestä tai perustaa bändi? Jos niin ei tapahdu, voidaan syödä poppareita ja muistella sitä lapsuuden salaista kiveä.

Haluan omistaa tän kirjoituksen erityisesti mun ystäville! Ootte tärkeitä ❤ oon etuoikeutettu, että saan olla teidän elämässä mukana. Oottehan tässä vielä huomenna, vaikka meidän elämät menis ihan eri tavalla? Toi alimmainen kuva on mun mielestä tosi hyvä lukuun ottamatta sitä,  että kaikilla ei välttämättä oo ystävää edes kaikissa elämäntilanteissa. Oon siis kiitollinen teistä jokaisesta. Love you!

Mit herzlichen Grüßen,

Jenna

Everyone has a friend in life

Rakastuin Suomeen uudestaan

Ajattelin itseäni vaihtelua kaipaavana seikkailijana. Sellaisena, joka haluaa kiertää ympäri maailmaa ja asua eri maissa suurimman osan elämästään. Vuosi sitten ajattelin, etten rakasta Suomea niin paljon, että jäisin sinne pysyvästi. Eihän siellä edes ole vuoria ja mä rakastan vuoria. Suurimman hengellisen kokemuksenkin koin Vancouverissa, kun vene ajelehti vuorien lomassa. Ymmärsin jotenkin uudella tavalla sen, kuinka suuri Jumala on ja miten ihmeellisiä asioita meidän ympärille on luotu.

Löytää niitä ihmeellisiä asioita silti Suomestakin. Kun tammikuussa astuttiin Tukholma-Turku risteilylaivalle, en ikinä oo ilahtunut niin paljon kännissä olevista keski-ikäisistä miehistä. Ne puhu SUOMEA! Mun omaa äidinkieltä. Käytiin Tampereella Ideaparkissa ja siellä mua palveli kolmessa eri kaupassa tosi ystävälliset myyjät. JIPPIAIJEE! Kyllä Suomesta löytyy samalla tavalla ystävällisiä ihmisiä kuin Saksastakin. Ilahduin myös siitä, kun astuin lumihankeen ja sain napata kuvia talvisesta luonnosta. Meillä on neljä vuodenaikaa! Huomasin ilahtuvani sellaisista asioista, joita aikaisemmin olin pitänyt itsestäänselvyyksinä. Totta kai mä vielä synkistelen pimeitä syys- ja talvipäiviä sekä Suomen tasaista maastoa, mutta nään kuitenkin niin monen muun asian olevan hyvin. Niin ja Lapissahan on muutamia kumpuja, jotka menee jo melkein vuorista. Mun saksan kurssin opettaja oli haltioissaan siitä, että Suomessa on yöttömiä öitä. Kun sitä oikein miettii, niin onhan se aika kiehtovaa. Saksassa asuminen on siis opettanut mulle jotakin.

Lähdettiin Saksaa kohti noin puolitoista viikko sitten. Käytiin matkan varrella myös Kööpenhaminassa pyörähtämässä, joka on muuten hieno kaupunki. Paljon museoita, kirkkoja, puistoja ja hienoja rakennuksia. Hintataso on melko kallis, mutta suosittelen silti! Ehkä sinne kannattaa kuitenkin suunnata mielummin keväämmällä tai kesällä. Mulle jäi siitä ehkä liikaa mieleen räntäsade ja rikkinäiset kengät, joista vesi tulvi läpi koko päivän.

image

Kööpenhamina

Saksaan palattiin noin viikko sitten ja palaaminen tuntui oikeasti tosi kivalta. Palaaminen oli huomattavasti helpompaa kuin viime syksyinen muuttaminen. Silloin melkein kaikki oli uutta ja samalla myös vähän ahdistavaa. Ehkä palaamiseen auttoi myös se, että Villen ja Hipun lisäksi sain yhden parhaista suomalaisista ystävistäni kylään. Oon kokenut tärkeäksi sen, että saan esitellä näitä paikkoja mun suomalaisille läheisille. Kiitos siis äiti, iskä, Joel ja Saara, että ootte käyneet visiitillä! Kiitokset myös Mikolle (Villen veljelle), joka kävi täällä. Suomen tuulahdukset piristää arkea. Vietiin Saara viime perjantaina Frankfurtin kentälle, jonka jälkeen käytiin tutustumassa myös Frankfurtin keskustaan. Se vaikutti myös oikein hyvältä mestalta, joten sinne suunnataan varmasti vielä uudestaan.

image

Frankfurt

Tällä hetkellä oon onnellinen siitä, että asutaan Saksassa ja erityisesti Münsterissä. Tää on monipuolinen kaupunki, jossa yhdistyy upea arkkitehtuuri ja kaunis luonto. Oon saanut uusia ystäviä, oppinut kieltä, käynyt laulutunneilla paikallisessa musiikkikoulussa ja opiskellut yhteiskuntatieteitä. Ja kaiken lisäksi täällä on jo kevät 😉 olin tänään lenkillä Aaseellä, johon en luultavasti kyllästy koskaan. Siitä on tullut yks mun lempparipaikoista. Siitä tietysti kuva jutun päätteeksi.

Halusin antaa vähän väliaikatietoja ja samalla ylistää Suomea sekä Saksaa! Molemmat on hienoja maita. En voi sanoa varmaksi, asutaanko me Villen kanssa suurinta osaa elämästämme Suomessa vai jossakin muualla. Sen voin kuitenkin sanoa, että nykyään pidän Suomea mahdollisena pitkäaikaisena vaihtoehtona. Siellä on turvallista ja moni muukin asia on hyvin. Se ei siltikään tarkoita sitä, ettei mussa enää asuisi pieni seikkailija, joka kiinnostuu erilaisista kulttuureista, ympäristöistä tai ihmisistä. Niitä voi löytää oman kotimaan nurkilta tai muualta! Matkustaminen toivottavasti jatkuu myös tulevaisuudessa, vaikka koti olisikin Suomessa.

Ihanaa kevättä kaikille ja palaillaan!

Terkuin,

Jenna

Processed with VSCOcam with c1 preset

AASEE, MÜNSTER ❤

 

No jokos sulla on poikaystävä?

Olen täyttänyt edellisenä päivänä 15-vuotta. Perheeni luona on tuttuja käymässä ja eräs heistä kysyy, onko minulla poikaystävää. Vastaan, ettei ole ja jään pohtimaan asiaa. Ehkä tässä iässä pitäisi jo ollakin? Alan kuitenkin seurustelemaan ensimmäistä kertaa vasta 18-vuotiaana. Olen seurustellut Villen kanssa puoli vuotta, kun ihmiset kysyvät, milloin menette kihloihin? Olen kihloissa ja minulta kysytään, milloin menette naimisiin? Lähes tuntematon opiskelija kertoo, ettei minun kannata mennä naimisiin, koska olen liian nuori. Hänen mielestään kadun sitä varmasti myöhemmin. Häissäni kysytään, oletteko miettineet perheenlisäystä?

Ihmiset kysyvät ja miettivät kaikenlaista. Itsekin mietin jos jonkinmoista. Ahdistun aika helposti sellaisista kysymyksistä, jotka liittyvät jollain tavalla isoihin päätöksiin tulevaisuudesta, joihin en osaa sillä hetkellä vastata. Seurustelimme Villen kanssa melko pitkään ja ahdistuin usein siitä, jos joku kysyi tulevaisuuteen liittyvistä päätöksistä, kuten kihlautumisesta tai avioliitosta. Ahdistuin myös siitä, jos joku ”tuomitsi” päätökseni esimerkiksi avioliiton suhteen vääräksi. Tiedän, että moni kysyi näitä kysymyksiä vilpittömästi ja tarkoitti vain hyvää. Olen kuitenkin miettinyt, miten sen voisi muotoilla muita kohtaan niin, ettei se tunnu painostavalta. Yritän keskittyä siihen, että kysyn, miten ihmiset voivat ja halutessaan he voivat kertoa haaveistaan ja unelmistaan. Joskus omastakin suusta töksähtää hassu kysymys ja jään miettimään, että toivottavasti toinen ei kokenut sitä painostavana.

Tällä hetkellä jotkut varmaan miettivät, harkitsevatko Jenna ja Ville perheenlisäystä. Kyllä me sitä asiaa välillä mietimme ja pohdimme (niin ja onhan meillä jo rakas Hippu-kissa). Ihailen esimerkiksi paljon ystäviäni ja heidän lapsiaan. Sitä, kuinka hienosti he lapsiaan rakastavat. Ihailen äitiäni ja isääni, joiden luokse olen aina voinut mennä. Tiedän, että voin mennä myös silloin, jos asiat menevät huonosti. Mielestäni vanhemmuus onkin tärkeä ja upea asia. Emme kuitenkaan mieheni kanssa pysty vielä sataprosenttisesti sanomaan, haluammeko lapsia. Emme edes tiedä, voimmeko saada niitä. Olemme vakavasti keskustelleet myös siitä, ettemme yrittäisi hankkia biologisia lapsia, vaan adoptoisimme, toimisimme sijaisvanhempina tai tukiperheenä. On monia varteenotettavia vaihtoehtoja.

Olemme myös miettineet elämää ilman omia lapsia. Ymmärrän hyvin heitä, jotka elävät ilman lapsia, ja ovat tehneet sen päätöksen itse. Sellaisten lapsettomien puolesta suren, jotka haluaisivat lapsia, eivätkä ole heitä saaneet. Senkin takia yritän välttää kysymästä pareilta, haluavatko he lapsia. Joillekin se voi olla todella kipeä aihe. Olen törmännyt monesti myös siihen ajatukseen, että lapsetonta elämää pidetään itsekkäänä. Mielestäni se ei ole itsekästä. Tällainen ihminen voi esimerkiksi panostaa enemmän vapaaehtoistyöhön, auttaa perhettään ja ystäviään. Ehkä hän hoitaa ystäviensä lapsia, kun perheen vanhemmat haluavat parisuhdeaikaa. Lapsettomat ihmiset eivät myöskään automaattisesti vihaa lapsia (tällaiseenkin ajatukseen olen usein törmännyt.) Itse nautin lasten seurasta suunnattomasti. Olen työskennellyt heidän parissaan ja toivon työskenteleväni myös tulevaisuudessa.

Pidän siis kumpaakin päätöstä hyvänä. Mielestäni kenenkään ei tulisi joutua jatkuvasti perustelemaan päätöstään siitä, miksi tai miksi ei ole hankkinut lapsia. Mielestäni onkin tärkeintä, että ihminen voi hyvin ja hän kokee, että hänen päätöksiään arvostetaan. Tämän myötä haluankin rohkaista kaikkia seuraamaan omia unelmiaan ja haaveitaan (jos ootte parisuhteessa, niin ottakaa sen toisenkin haaveet ja unelmat huomioon :D), eikä miellyttämään liikaa muita ihmisiä. On se päätös esimerkiksi sitten lapseton tai lapsellinen. Kaikkea ei tarvitse muutenkaan tietää heti (eikä voikaan). Elämä ei mene muutenkaan aina niin kuin suunnittelimme.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Toivottavasti kaikilla oli ihana ja lämmin joulu!

Terkuin, Jenna

P.S Tähän loppuun vielä kaksi kuvaa, jotka varmaankin herättävät ajatuksia. Tuohon toiseen lisäisin vielä, että ihmisen arvoa ei määrittele kumpikaan asia, lapsettomuus tai se, onko hänellä lapsia. On hän sitten äiti/isä tai ei, hän on arvokas.

Childless by choiceMy life

 

Lempeä itselle, lempeä muille

Kuljen ruokakaupan hyllyjen välissä ja joku kysyy jotain saksaksi. Mitä? Ei kai se kysy multa? Nainen kattoo pitkään mua silmiin ja toistaa kysymyksen. Eihän siinä auta muu kuin kysyä: ”Wie bitte?” (Anteeksi kuinka?). Voi ei, nainen toisti kysymyksen, enkä vieläkään ymmärtänyt mitään. Enhän mä missään nimessä voi vastata enää ”Anteeksi kuinka?” Punastun ja hiljenen. Nyt se aattelee, että oon tyhmä. Sano jotain Jenna, mikset sano jotain. Ymmärsin ehkä pari sanaa, joten mumisen jotain ja hymyilen. Nainen naurahtaa ja katoaa hyllyjen väliin. Hetken aikaa nauran mielessäni, että olipa koomista. Aina ei kuitenkaan naurata. Joskus iskee turhautuminen ja itku on lähellä. Oon opiskellut saksaa päivittäin ja siltikin tuntuu siltä, etten ymmärrä tarpeeksi.

Olen seurannut maahanmuuttajien haastatteluja ja lukenut heihin liittyviä artikkeleja. Kukapa ei olisi? Maahanmuuttajien asiathan ovat pinnalla jatkuvasti. En kuitenkaan lue maahanmuuttajista pelkästään sen vuoksi, että he ovat esillä Helsingin sanomissa ja Iltalehdessä. Tutustun heihin siksi, koska olen itsekin uudessa maassa. Välillä tunnen itseni ulkopuoliseksi, vaikka Saksan kulttuuri ei edes huomattavasti eroa Suomesta. Suurin syy siihen on kielimuuri. En voi enää samalla tavalla heittää sympaattiselle mummolle läppää kaupassa, vaikka Suomessa pystyin siihen. En voi osallistua saksankieliseen keskusteluun niin paljon kun haluaisin, koska en löydä tarvittavia sanoja. Se on välillä todella turhauttavaa.

En pysty edes täysin kuvittelemaan, millaisia tuntemuksia maahanmuuttaja käy läpi, kun hän saapuu merkittävästi vieraamman kulttuurin äärelle (esimerkiksi Afganistanista Suomeen). Pohjustan tällä hetkellä sosiologian esseen aihetta Maahanmuuttajien kotoutumisesta Suomeen. Olen lukenut haastatteluja, joissa maahanmuuttajien kotiin heitetään kiviä, heitä kohti syljetään ja heitä solvataan (SUOMESSA?!?!!). Miltä sellainen tuntuu? Olet uudessa maassa ja sua kohdellaan noin. Omani on todella pientä verrattuna siihen, mitä maahanmuuttajat joutuvat kokemaan, mutta silti koen välillä itseni ulkopuoliseksi. Entä jos tänne meidän saksalaiseen asuntoon vielä murtauduttaisiin, meitä syljettäisiin ja solvattaisiin?  Miltä sen jälkeen tuntuisi? Vaikka en joudu kohtaamaan sellaista, niin mietin sitä kyllä. Se pistää nöyrälle paikalle. Minun pitäisi kunnioittaa ja kohdella jokaista ihmistä lempeydellä. Me kaikki olemme ihmisiä, jokainen meistä. Sen lisäksi minun tulisi kohdella lempeästi myös itseäni: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt 22:39)

Tähän loppuun vielä kuva mietelmästä, joka koskettaa mua usein, kun siihen törmään. Siinä kerrotaan siitä, kuinka me ei voida ikinä täysin tietää, mitä toinen ihminen käy läpi. Joten ollaan lempeitä. Aina. Ollaan sitä myös itellemme. 315

Ihanaa joulunodotusta kaikille!

Eure Jenna